Isäblogi

Taas yksi isäblogi? KYLLÄ! Miksi? Siksi, että tarvitsen jonkun paikan räyhätä ja rähjätä asioista isyyteen liittyen.

Meille syntyy kolmas. Tai olisi pitänyt jo. Yliajalla ollaan tänään jo viikon verran. Poika (9) syntyi viikon myöhässä ja tytär (6) viikon etuajassa. Tyypillistä hänelle, kauhea kiire on edelleen. Kolmannen lajike on edelleen tuntematon.

Aikaisemmat synnytykset menivät hyvin. Kai. Tosin edellisestähän on jo se kuusi vuotta, joten en ehkä muista enää niin tarkkaan. Tällä kertaa kaikki on kuitenkin toisin. Olen hermona. Aivan riekaleina. Pelkään. Kärsimätön. En osaa tarkkaan sanoa mikä nyt vaivaa. Ehkä ikä. Ehkä se, että ensimmäisen kanssa kaikki oli uutta. Toisen kanssa suurin osa tuttua ja oli aikaa keskittyä muihin asioihin mitä silloin tapahtuu. Noi on nyt nähty. Kolmannen kanssa on aikaa panikoida. Viime viikot ovat olleet helvettiä!

Itse odotus on sujunut normaalisti. Ei kummempia hikkoja, ei ongelmia. Itse asiassa, aikaisempien kanssa on ollut niitä sun näitä epäilyjä kaikesta ja ei mistään. Nyt kun tässä aika käy vähiin, olen hajoamassa atomeiksi. Sen lisäksi, itse synnytystä en odota lainkaan. Huutoa, murtuneita sormia, mustelmia, väsymystä, paniikkia, pelkoa, kipua ja tuskaa. Ja sitten tietenkin ne vaimon jutut.

Loppuun heitän tarinan tosielämästä kuuden vuoden takaa.

Olimme juuri saaneet tyttäremme. Tepastelimme, vauva sylissä, hyväkuntoisina (myös vaimo) pitkin haikaranpesän käytäviä. Ikään kuin tarkastelisimme tiluksia. (Olemmehan suomenruotsalaisia.) Kätilöt kysyivät haluammeko tulla tervehtimään ryhmää tulevia vanhempia. Kertomaan fiiliksiä syntymästä. Mikä ettei ajattelimme ja siirryimme huoneeseen, jossa istui odotusta täynnä olevia äitejä ja pelonsekaisia isiä. Vaimo aloitti kertomalla oman tarinansa. Kaikesta.

Sitten oli minun vuoro. Valitettavasti. Niiden muiden kannalta siis. Urheilupiireistä tuttuun kysymykseen miltä synnytys tuntuu vastasin lyhyen ytimekkäästi: Aivan kauhealta! Hirvittävältä! Vihaan koko tapahtumaa. Eihän siinä tilanteessa ole mitään hyvää. Huutoa, murtuneita sormia, verta, kyyneliä, jne.

Hiljaisuus laskeutui. Kaikki katsoivat toisiaan. Tulevat vanhemmat pissivät housuihinsa. Kätilöt ottivat tuiman WTF-ilmeen kasvoilleen ja katsoivat minua syvälle silmiin. "Noniin, kiitos, että tulitte. Tsemppiä jatkoon. Me jatkamme tästä."

Työni siellä oli tehty ja saatoimme jatkaa tiluksien tarkastamista.

En pappablogg

Igen en pappablogg? JA! Varför? För att jag behöver avreagera mej.

Vi väntar vårt tredje. Dom två andra är 9 och 6 (nästan). Vet inte vilken sort trean är, men beräknade dagen var 24.10. En vecka över idag. Våra tidigare har fötts en vecka sen och en vecka innan. Dom gick väl bra. Minns inte så exakt mera. Som sagt, 6 år sen senast.

Men nu är det annorlunda. Jag är så jävla nervös. Rädd. Otålig. Kan inte sätta fingret på vad det egentligen är som är så annorlunda. Kanske åldern. Kanske det att med första var precis allting nytt. Med andra var det mesta bekant och man kunde mer fästa uppmärksamhet på små saker. Detaljer runt omkring en. Nu har jag sett det. Been there, done that. Med trean har jag tid att panikera. Fan allt är ju hemskt nu dom sista veckorna.

Själva väntetiden har väl varit som förut. Inget speciellt där. Men nu när det börjar dra ihop sej, börjar jag gå upp i limningen. Dessutom ser jag inte speciellt mycket fram emot själva födseln. Skrik, brutna fingrar, blåmärken, trötthet, panik, rädsla, smärta. Och så det där med frun förstås.

Avrundar med en anekdot, true story, från sex år tillbaka.

Vi hade nyss fått vår dotter. Vi, också frun, var vid god vigör och ägde korridorerna med bebben i famnen. Barnmorskorna frågade om vi ville komma och hälsa på en grupp med blivande föräldrar och kanske berätta lite hur vi upplevt födseln. Vi gick med på det och gick in i ett rum med mer eller mindre förväntansfulla mödrar och skräckslagna pappor. Frun berättade först hur det var ur hennes synvikel. Att föda.

Sen blev det min tur. Tyvärr. Tyvärr för dom andra alltså. På frågan hur det kändes svarade jag kort och gott: För jävligt! Hemskt! Hatar hela tillställningen. Finns ju ingenting bra just i den stunden. Skrik, blod, tårar, knäckta ben osv.

Alla såg på varandra. Blivande föräldrarna kissade på sej. Barnmorskorna tog en skarp WTF-blick i ansiktet och såg mej rakt i ögonen. "Nåja, tack för att ni kom. Lycka till i fortsättningen."

My work was done there och vi kunde fortsätta äga korridorerna.